Nettikiusaaminen on saatava kuriin

Kun aloimme suunnitella nettikiusaamista koskevan asiantuntijakeskustelun järjestämistä kesällä 2020, emme arvanneet, miten ajankohtaiseksi aihe muuttuisi syksyn ja alkutalven 2020 aikana. 

Julkinen keskustelu sai alkunsa syyskuussa, kun Vantaan Kytöpuiston koululta uutisoitiin järkyttävästä kouluväkivaltatapauksesta. Lehtiin alkoi ilmestyä kannanottoja Kytöpuiston koululla tapahtuneen pahoinpitelyn raakuudesta, ja pian vastaavanlaisia väkivaltatapauksia paljastui myös muualta Suomesta. Joensuussa yläasteikäinen poika oli hakattu ”välituntisiirtymän yhteydessä” ja Tampereella välitunnilla tapahtunut pahoinpitely päätyi otsikoihin: ”Poliisi tutkii: fyysistä väkivaltaa pään alueelle”. 

Moni kysyi sosiaalisessa mediassa, että tällainenko on maailman paras koululaitos. 

Samalla puhumattomuuden verho vetäytyi koulukiusaamista koskevan ilmiön yltä. Tajusimme, ettei kyse olekaan enää yksittäistapauksista eikä edes kiusaamisesta, vaan itseään toistavasta väkivallasta. 

Kouluväkivalta on paitsi fyysistä myös henkistä. Se leviää koulun pihalta sosiaaliseen mediaan ja chat-palveluihin muun muassa jumppausvideoiden välityksellä. Nimi tulee englanninkielisestä käsitteestä ”jumping fight”, tappeluun hyppääminen, ja tarkoittaa tappelun videoimista. 

Lokakuun aikana viimeistään kaikilla oli jo yhteinen tahtotila, että kiusaaminen on saatava kuriin. Ratkaisuja vaadittiin äänekkäästi. Eduskuntaa myöten kysyttiin, miksi kiusattu joutuu vaihtamaan koulua eikä kiusaaja – ja vastattiin, että ilmiö on monimutkainen. Koululla ei ole oikeutta siirtää oppilaita toiseen kouluun. Jokaisella on oikeus lähikouluun. Mitä jos seuraavaksi lähimpään kouluun onkin matkaa 100 kilometriä?

Kytöpuiston koulu puolestaan myönsi, että asianosattomia on tullut oma-aloitteisesti koululle kertomaan, mitä koulun pitäisi tehdä kiusaamisen lopettamiseksi. 

Somekin täyttyi vinkeistä ja neuvoista, eikä ylilyönneiltä voitu välttyä, sillä asia oli jo mennyt ihon alle. Iltapäivälehdissä poliisit, rehtorit, tutkijat, kiusatut, opettajat ja vanhemmat jakoivat mielipiteitään, miksi kiusaamista ja nettikiusaamista tapahtuu, ja eräässä kommentissa yksi lukija vertasi kouluväkivaltaa tapon yritykseen. Hän vaati kiusaajille sitä vastaavia tuomioita. 

Samaan aikaan keskustanuoret vaativat kouluväkivalta-termin kirjaamista lakiin. Ei ole kiusaamista, kun koulun pihalla kuristetaan tajuttomaksi – eikä se sitä olekaan. 

Usein kiusaaminen laajenee sosiaalisen median puolelle, ja me mySafetylla teemme työtä nimenomaan nettikiusaamisen kanssa. Vaikka kokemuksemme siitä on vankka, miljoonien muiden tavoin järkytyin syksyn tapahtumista. Turhauduin, kun asialle ei voitu tehdä tarpeeksi. Jämäkät ja nopeat prosessit kiusaamisen lopettamiseksi puuttuvat. 

Eräänä iltana näitä uutisia pohdiskellessani kaivoin esiin meidän kesällä 2020 tekemämme tutkimuksen. Se koski verkossa tapahtuvaa kiusaamista ja nettivihaa.

Tutkimuksemme mukaan joka viides suomalainen on tullut kiusatuksi verkossa ja yleisin syy siihen ovat mielipiteet. Nettiviha ja nettikiusaaminen satuttavat eniten lapsia ja nuoria, mutta tutkimus osoitti, että somessa kiusataan, maalitetaan, häpäistään ja uhataan aivan kaiken ikäisiä suomalaisia. 

Tällaisten tunnelmien keskellä tapasimme onlinena meidän asiantuntijaporukan kesken lokakuun alussa. Mukana keskustelussa olivat Nettiviha-asiantuntijaraportissa ääneen pääsevät henkilöt: asianajaja Saku Knuuti, Instagram-vaikuttaja Heljä-Tuulia Pippola sekä psykoterapeutti Minna Helkavaara. 

Keskustelimme siitä, mistä nettikiusaamisessa on kyse ja mitä meidän pitäisi somessa tapahtuvalle kiusaamiselle tehdä.

Keskustelu mediassa on teeman osalta jatkunut näihin päiviin saakka, mikä on erinomainen asia. Viimeksi joulukuun alussa uutisoitiin, ettei maalittamisesta tarvita erillistä säännöstä rikoslakiin, vaan sitä pystyy torjumaan nykyisillä lainsäädöksillä jo riittävästi. Keskustelua täytyy jatkaa.